Isä siunattin tänään

Kuten olen kertonut, isä hiipui elämästä hiljalleen pois. Vaikka hän ei aivan oman 89-vuotiaksi eläneen isänsä ikään yltänyt, isä eli kuitenkin pitkän ja rikkaan elämän. Hän oli syntynyt saunassa vaaran päällä aikana, jolloin Pohjois-Karjalassa elettiin vielä pitkälti omavaraistaloudesta. Isä Emil oli tehnyt kenkiä ja suksia perheen tarpeisiin. Kovin toisenlaiseksi oli Suomi ehtinyt isän elinaikana muuttua. 

Monen muun elämä päättyy nuorena, tänäkin päivänä turhissa sodissa. Heidän kuolema voi tuntua kohtuuttomalta ja turhalta ja aiheuttaa suunnatonta surua. Vanhana kuolleen isäni kuolemaa en osannut surra: se oli osa luonnollisen elämän kaarta.

Siunaustoimituksessa tuli esiin se hyvä, mitä isä oli jättänyt maailmaan. Silloin liikutuin. Isä ei tuominnut ihmisiä, hän uskoi ihmisten hyvyyteen, vaikka sille ei olisi aina ollut tarvetta. Hänellä oli aina aikaa meille lapsille. Mikään muu velvollisuus ei ollut koskaan tärkeämpää. Hän arvosti enemmän kokemuksia ja elämyksiä kuin tavaraa ja materialistisia arvoja ja oli aina oikeudenmukaisuuden puolella. 

Siunaustilaisuuden jälkeen tuli ilmi, että jokaisella meistä kolmesta lapsesta oli isästä erilaisia omia muistoja, joista emme olleet kertoneet toisillemme aikaisemmin. Sisko kertoi, että hän oli koululaisena herännyt aikaisin syödäkseen isän kanssa puuron, jonka isä oli keittänyt ennen töihin lähtöään. Puuron jälkeen sisko oli palannut sänkyyn jatkamaan uniaan.

Siunaus toimitettiin Kempeleen ensimmäisessä, vuonna 1691 valmistuneessa kirkossa.