Isä, 1942-2024

Isä nukkui tänään pois. Hirveästi ei voi surra, sillä isä pääsi maaliin saakka. Vaikka diagnosoitu dementia ei pahaksi äitynytkään, vuorovaikutus hiipui viimeisten vuosien aikana. Lähtö ja ero ei ollut siis äkillinen. Äitin sairastuminen ja lähtö seitsemän vuotta sitten oli arvaamattomampi. 

Isän maalisuora aukeni viisi päivää sitten tiistaina, kun huomasin, että niin käsiin kuin jalkoihin oli tullut turvotusta. Neste ei enää pysynyt suonissa, kone alkoi hajota. Siihin saakka oli vielä elänyt pieni toive, että kehkokuume olisi häädetty ja ilmeinen ruuansulatuskanavan kasvain olisi pysynyt aisoissa ja isä olisi elänyt vielä kesän yli. 

Noiden turvotusten huomaaminen ahdisti, illuusio elämän hallinnasta mureni taas kerran silmien edessä ja luonto, sen todellisuus ja lait, todellinen todellisuus tarjosi näkymän itseensä. Tieteen ja tekniikan avulla luonto oli saatu pitkälti hallintaan ja ihmiselle mieleiseksi, mutta ainakin toistaiseksi luonnolla oli todellinen voima ja viimeinen sana. Mutta painoin ahdistavat näkymät mieleeni. Niitä oli hyvä pysähtyä joskus mielessä pyörittelemään ja katsomaan, mitä ne voisivat kertoa todellisuudesta, josta minulla oli vielä paljon käsitettävää. 

Luin tänään vielä ennen isän kuolemaa sähköpostista Anter Yasan uutiskirjeen, jossa hän kertoi hiljattain menehtyneen Mehmet Ali Yasan elämästä. En tiedä, oliko Mehmet Anterin isä vai joku muu sukulainen, mutta en voinut olla oman isäni kuolinvuoteen äärellä näkemättä rinnakkain noita kahta likimain samoihin aikoihin maailman jättänyttä miestä. 

Mehmet oli ollut Turkin kurdi. En valitettavasti tiedä juurikaan Turkin kurdien historiasta, pyrkimyksistä ja vaikeuksista, mutta Mehmet oli vuodesta 1994 saakka viettänyt vankilassa syytettynä "valtion yhtenäisyyden ja koskemattomuuden häiritsemisestä". Omaistensa luokse Suomeen hän oli päässyt vasta elämänsä viimeisiksi viikoiksi. 

Oma isäni oli elänyt maassa, jossa vapaus oli rajattomana näkymätön, jossa kaikki olivat täysiä, ketään ei kyseenalaistettu ja jossa hädin tuskin edes tiedettiin maailman vainottujen vähemmistöjen olemassaolosta, tyrmäävistä voimista, ylittämättömistä esteistä. Ongelmia oli ollut täälläkin, suuria ja pieniä, mutta ne olivat olleet toisenlaisia, enemmän henkilökohtaisia. 

Viimeistään Ukrainan sodan "tukemisen" myötä Suomestakin oli tullut ihmisoikeusrikkoja. Myös valtamedia oli alistettu luokattomalle, ihmisjärkeä pilkkaavalle sotapropagandalle. Eikä ole mitään takeita, että kriittisyyteen, objektiivisuuteen ja tinkimätöntä totuuteen pyrkimisen arvostus palautuisi tähän maahan sodan jälkeenkään. Nato-Suomessa hymyillään leveästi, tuomitaan omahyväisesti muita ja kotkotetaan jenkkien valheita. Ja "taakanjaon" nimissä lähetetään suomalaisia kuolemaan jenkkien narsistisiin sotiin.

Kun olin opiskeluaikoina käymässä kotona ja loman loputtua piti palata takaisin milloin mihinkin, isä vei minut monesti autolla linja-autopysäkille. "Ole ihmisiksi", hän sanoi usein ja lähetti minut matkaan. Joo, ollaan ISÄ ihmisiksi. 

Minnekään matkalle hän ei koskaan neuvonut tai kieltänyt minua lähtemästä. Kerran sanoin leikilläni meneväni Pohjois-Koreaan. "Älä mene", hän sanoi. No, en mene. Mutta en lupaa aivan varmaksi :)